Johanna Huusko
Yksikönpäällikkö,
Rikosseuraamusalan koulutuskeskus RSKK
050 350 8147
johanna.huusko@om.fi
Katso muut yhteystietommeVartijakoulutusta ammattitaidolla jo vuodesta 1976 – onnea RSKK 50 v
Ammatin pitkä kehityskaari
Rikosseuraamusalan koulutuksen historia Suomessa on kertomus moniulotteisesta, mutta määrätietoisesta kehityksestä kohti ammattimaista koulutusta ja koulutukseen perustuvaa asiantuntijatyötä. Tämä kehityskulku ei ole ollut suoraviivainen, vaan sitä ovat muovanneet jatkuvat jännitteet käytännön työn ja teoreettisen osaamisen, resurssien ja vaatimusten sekä nopean rekrytoinnin ja laadukkaan koulutuksen välillä. Timo Soukolan (1996) kuvaama siirtymä “ammatiksi ammattien joukkoon” konkretisoituu erityisen selvästi juuri vartijan ammatin historiassa – alalla, jossa koulutuksen merkitystä on jouduttu perustelemaan yhä uudelleen.
Koulutuksen varhaiset vaiheet
Vartijakoulutuksen juuret ulottuvat 1800-luvulle aikaan, jolloin vartijan ammatti ei ollut varsinainen koulutusammatti. Vartijoiden koulutus oli usein puutteellista tai olematonta. Jo varhain havaittiin, että vartijakunnan taso oli heikko, eikä se vastannut vankeinhoidon uudistuvia tavoitteita. Tästä syntyi ajatus vartijoiden kouluttamisesta, mutta sen toteuttaminen osoittautui vaikeaksi. Taloudelliset realiteetit ja käytännön tarpeet ohjasivat kehitystä enemmän kuin pedagogiset tavoitteet.
Turun vartijakoulun perustaminen 1880-luvulla oli ensimmäinen askel kohti systemaattista vartijan koulutusta. Koulutus oli kuitenkin kompromissi, sillä se oli lyhytkestoinen, käytännönläheinen ja suunnattu tietylle kohderyhmälle, eli nuorille ja naimattomille miehille. Samalla syntyi rinnakkainen kehityslinja naisvartijoiden osalta. Naisvartijoita tarvittiin erityisesti naisvankien valvontaan, mutta heidän tehtävänsä määriteltiin laajasti kasvatuksellisiksi ja moraalisiksi. Tämä sukupuolittunut työnjako heijasti aikakauden käsityksiä, joissa miehet valvoivat ja naiset kasvattivat, vaikka kasvatustehtävä nähtiin tässä vaiheessa myös miesvartijan työn keskeisenä sisältönä.
Koulutuksen kriisit ja ammatillistumisen alku
1900-luvun alku osoitti kuitenkin nopeasti koulutusjärjestelmän haurauden. Iltakoulujärjestelmä, joka perustui työn ohessa opiskeluun, ei toiminut. Vuonna 1924 jopa 36 prosenttia opiskelijoista jäi ilman tutkintoa. Tämä oli signaali siitä, että koulutuksen rakenne ei tukenut oppimista, eikä etenkään alalle sitoutumista. Vuoden 1925 päätös, jonka mukaan vartijaksi pääsy edellytti asianmukaisen tutkinnon suorittamista, oli ratkaiseva askel kohti ammatillistumista. Samana vuonna käynnistettiin myös naisvartijoiden varsinainen koulutus, mikä merkitsi sukupuolten välisen eron kaventumista koulutuksen tasolla. Palkkaan se ei kuitenkaan vaikuttanut, vaikka naisilla katsottiin usein olevan kasvatuksellisessa mielessä laajempi pohja tähän työhön.
Koulutuksen vakinaistamisen esteenä oli tänäkin päivänä tuttu yliasutus. Yliasutuksen vuoksi vartijat haluttiin töihin välittömästi rekrytoinnin jälkeen, eikä koulutukselle nähty olevan aikaa. Yliasutus ilmiönä on toistunut historian saatossa useita kertoja ja vaikuttanut vartijoiden rekrytointiin, alalla pysymiseen sekä koulutukseen. Käsipareja ei riittänyt silloinkaan varsinaiseen työhön, saati uusien vartijoiden perehdyttämiseen. Puhumme siis pitkälti samasta ilmiöstä kuin tänä päivänä.
Voidaan todeta, että tämä vaihe edustaa professionaalistumisen keskeistä kriteeriä, jossa ammatti alkaa itse määritellä osaamisvaatimuksensa. Haasteena oli, että koulutuksen käytännön toteutus jäi edelleen puutteelliseksi. Työssä oppiminen säilyi keskeisenä, eikä koulutus pystynyt tuottamaan yhtenäistä osaamistasoa.
1960-luvun haasteet ja vertailu muihin aloihin
1960-luvulla ongelmat kärjistyivät uudelleen. Vartijan tehtäviin rekrytoiduista 120–140 henkilöstä vain noin puolet jäivät alalle. Tämä kertoi paitsi työn kuormittavuudesta myös koulutuksen riittämättömyydestä. Vankiloissa annettu opetus oli usein epäsystemaattista ja opetuksen laatu vaihteli suuresti. Työn ohessa tapahtuva oppiminen ei ollut riittävän laadukasta, vaan ylläpiti osaamisvajetta. Yksi historian keskeisistä opetuksista on, että riittävä opiskeluaika ja selkeä koulutuksen rakenne ovat edellytyksiä tarvittavan ammattitaidon syntymiselle.
Samaan aikaan vartijakoulutusta verrattiin yhä useammin muihin aloihin. Poliisikoulutus, sosiaaliala ja terveydenhuolto olivat kehittyneet selvästi pidemmälle ja vartijakoulutus jäi jälkeen sekä sisällöllisesti että opintojen kestossa. Tämä vertailu oli keskeinen sysäys muutokselle. Ammatin arvostus ja vetovoima eivät voineet kehittyä ilman koulutuksen vahvistamista. Myös palkkaus ei houkutellut alalle riittävästi osaavaa hakijakuntaa. Nämä historiasta nousevat teemat, kuten palkkaus ja ammatin arvostus, ovat tunnistettavissa myös tämän päivän keskustelussa, vaikkakaan ne eivät aina ole sen keskiössä.
Koulutuskeskuksen synty ja vakiintuminen
Vaikka jo vuonna 1967 suunniteltiin vankeinhoito-opiston kehittämistä, kuten johtajan ja psykologin virkoja, koulutuksen kehittäminen jäi edelleen muiden investointien varjoon. Vankilahankkeet ja valtiontalouden säästöt menivät kerta toisensa jälkeen koulutuksen edelle. Näin oli tapahtunut useita kertoja 1900-luvun kuluessa. Tämä kuvastaa historiallista jatkuvuutta, jossa koulutus nähdään usein toissijaisena suhteessa rakenteellisiin investointeihin.
Käänne tapahtui lopulta 1970-luvulla monien eri vaikuttamispyrkimysten jälkeen. 50 vuotta sitten, eli vuonna 1976 perustettiin Vankeinhoidon koulutuskeskus, joka oli pitkän valmistelun ja poliittisen vaikuttamisen tulos. Koulutuskeskus ei kuitenkaan syntynyt valmiina, vaan kasvoi vähitellen nykyiseen mittaansa noin kymmenen seuraavan vuoden aikana. Ensimmäinen johtaja saatiin nimitettyä vasta vuonna 1977, jolloin tehtävään valittiin psykologi Pirkko Lahti. Toiminnan voidaan katsoa vakiintuneen vasta tässä vaiheessa, kun koulutuskeskuksella oli virallisesti nimetty johto.
Toiminnan vakiintuessa perustettiin myös kirjasto ja tietoon pohjautuvan opetuksen merkitystä alettiin korostaa yhä voimakkaammin. Myös oma tieteellinen julkaisutoiminta muodostui koulutuskeskuksen ylpeydenaiheeksi. Nämä ovat kaksi seikkaa, jotka myös tänä päivänä määrittelevät vahvaa omaa tutkimusta ja tutkimukseen perustuvaa opetusta.
Koulutuksen sisältö ja Anttilan neliportainen malli
Myös koulutuksen sisältö vakiintui hiljalleen. Oppiaineiksi määriteltiin kriminologia, seuraamusjärjestelmien sosiologia, psykologia, rikos- ja prosessioikeus, hallinto-oikeus sekä vankeinhoidon hallinto-oppi ja talous. Tämä oli merkittävä muutos, sillä vartijan työ nähtiin osana laajempaa yhteiskunnallista ja oikeudellista kokonaisuutta. Minimikoulutusaika oli neljä kuukautta, mutta jo 1980-luvulla esitettiin koulutuksen pidentämistä 16 kuukauteen. Vähitellen myös liikunnalliset ja voimankäytölliset aineet vakiintuivat osaksi opetusta. Pitkän, ammattitaitoisten opettajien johdolla tapahtuvan opetuksen nähtiin olevan tae osaavalle henkilökunnalle, joka myös sitoutuu työhönsä.
Koulutuksen pituutta ja laatua koskeva keskustelu kytkeytyi samalla laajempaan käsitykseen ammatillisesta kehittymisestä. Tähän kehitykseen liittyy keskeisesti Inkeri Anttilan ajattelu neliportaisesta koulutuksesta, jossa osaaminen rakentuu vaiheittain: perehdytyksestä perusosaamiseen, siitä syventävään ammatilliseen osaamiseen ja lopulta asiantuntijuuteen sekä johtamiseen. Tämä ajattelu on luonut pohjan rikosseuraamusalan koulutuksen rakenteelle myös nykyisin ja korostaa jatkuvaa ja koko työuran mittaista kehittymistä.
Nykyhetki ja historian toistuvuus
Vankeinhoidon perustutkinto käynnistyi virallisesti vuonna 1986, jolloin koulutus alkoi vakiintua järjestelmälliseksi ja sellaiseksi, jota se vielä tänä päivänä on. Nykyinen osaamisrakenne: lainsäädäntö ja etiikka, turvallisuus ja valvonta sekä rikollisuuteen vaikuttaminen on suora jatkumo historialle. Uudet osaamisvaatimukset, kuten mielenterveysosaaminen, traumainformoitu työote ja monikulttuurisuus, osoittavat työn muuttuneen merkittävästi. Vartijan työ edellyttää tänä päivänä laaja-alaista asiantuntijuutta.
Nykyinen lainsäädäntöuudistus, tuttavallisemmin Rise 3.0 -organisaatiouudistus, tuo kehitykseen jälleen uuden jännitteen. Koulutuksen joustavoittaminen ja työn ohessa tapahtuva oppiminen muistuttavat historiasta tuttuja ratkaisuja. Historia kuitenkin osoittaa, että koulutuksen laatu edellyttää riittävästi aikaa ja toimivia rakenteita. Samanaikaisesti on tunnistettava, että järjestelmän on pystyttävä uudistumaan.
Jatkuvuus ja tulevaisuus
Rikosseuraamusalan koulutuksen historia osoittaa, että ammatillistuminen on jatkuva prosessi. Vartijan työ on yhtä aikaa turvallisuus-, sosiaali- ja kuntoutusalan asiantuntijatyötä. Juuri tämä tekee koulutuksesta vaativaa ja samalla välttämätöntä. Juhlavuoden näkökulmasta voidaan todeta, että Rikosseuraamusalan koulutuskeskus on ollut keskeinen toimija tämän kehityksen mahdollistajana. Sen synty ja kasvu ovat vaatineet pitkäjänteistä työtä, ja sen merkitys näkyy suoraan rikosseuraamusalan osaamisessa. Samalla on syytä todeta, että aivan viime vuosina koulutuksen asema ei ole ollut itsestään selvä. Aika ajoin koulutuksen arvoa joudutaan perustelemaan, mutta sen merkitys tunnistetaan onneksi lopulta yhä uudelleen.
Tämän kirjoituksen myötä haluan kiittää RSKK:n henkilökuntaa sitoutumisesta, osaamisesta ja siitä työstä, jolla opiskelijoiden oppimista tuetaan. Samalla kiitän työpaikkaohjaajia ja kaikkia rikosseuraamusalan toimijoita, joiden panos on keskeinen koulutuksen onnistumisessa. Yhdessä rakennamme RSKK:sta entistä vahvemman osan suomalaista turvallisuuskoulutusta.